Sintti ja Pampula

Jostain syystä ihmisellä ei tunnu olevan paljon julkaistavaa tekstiä kun kaikki on hyvin. Kaikki ei ole huonosti toki, mutta elämään on tullut niin paljon sävyjä, että ajattelin jatkaa avautumista. Ja hei, Kukemi täyttää kohta kaksi! Enkö minä just kaivannut jalkojani takaisin ja heilunut raskauden jälkeisen mielialavaihtelun hurjassa kiikussa? No mielialakiikku on ehkä hidastunut, mutta vaikka olen useasti yrittänyt hypätä pois, täällä olen edelleen ja joku saatana antaa välillä vauhtia lisää.En edelleenkään ole entiselläni myöskään muodollisesti, mutta sentään käyn salilla ainakin neljä kertaa viikossa, joka näkyy niiden muiden kropassa, jotka siellä on samoina päivinä. Voi olla että ne ei vedä jätskiä treenijälkkäriksi.

Pampula vietti juuri ensimmäistä kymmenvuotis-keimailijajuhlaansa ja Sintti aloitti koulun. Pampula on murrosiässä ja sukii naamaansa ja tukkaansa aamuisin vessassa niin ettei sinne ole mitään asiaa, vetää kilareita ja rakastaa täysillä seuraavana hetkenä. Harmaa alue on ikäänkuin kadonnut täysin. Sintti kantaa koulusta kymppejä kotiin ja tuumasi muutama päivä sitten mulle, että taitaa olla aika hurmuri, jonka takia naiset ovat tulevaisuudessa pulassa. Jepulista. Mitäpä siihen lisäämään, on luultavasti oikeassa. Kukemi on kasvanut tietenkin hurjasti, puhuu paljon ja autot sekä työkoneet saavat äänen kiihtymään eikä pajatus lopu ennenkuin joku meistä myötäilee koneista tai autoista jotain. Kukemi on myös hyvin villi lapsi ja erittäin utelias, tottelematon ja kuuro kielloille. Kukemi on Poika isolla peellä, eikä jätä ketään kylmäksi. Pikemminkin kuumentaa äidinkin hyvin nopeasti. Parisuhde on vihdoinkin parisuhde, lusikka-asento nukkumaan mennessä on so last season. Nyt nukutaan omien peittojen alla selät vastakkain. On käynyt ilmi, että  Höntsä on ärsyttävä ja pienisieluinen mies. Olen itse tuota samaa kun alamme toistemme kyykytyshippasille. Väliaikoina, parisuhde voi hyvin ja valtakunta kukoistaa. Mutta kuten sanoin, nyt tämä on suhde. Joten tiedätte mitä väliaikojen väliaikoina tapahtuu.

Näillä mennään ja meinataan pärjätä.

Se oli kuulkaa melko tyhjentävästi minun nykyinen arkeni tuossa otsikossa. Kukemi on kova poika puklaamaan ja sitä on sitten joka paikassa. Kukemi ei myöskään koskaan petä, kun tsekataan vaippa. Aina on jotain mitä tsekata. Ja sitten on tämä perushuttu; ruuanlaitto, pyykkihuolto, siivous, kinastelijoiden toisistaan erottelua ja kaikki muu vastaava joka vie aikani, jotakuinkin kokonaan.

Paitsi tietysti jokaista arkipäivääni värittää vauvan hampaaton hymy ja ensimmäiset nauruntapaiset. Ihanan tuoksuinen pikkutötterö, joka saa varpaani kippuraan. Omat sävynsä siihen antaa viisivuotias Sintti, jolta puuttuu kaksi hammasta tuosta edestä. Silleen tyylikkäästi, että ässä suhahtaa nyt aika hienosti. SinttiBoy oppi myös lukemaan ja kirjoittamaan, tuosta noin vaan ja tekee nykyään omaa sanomalehteä, Savon Sanaa. Mahtava tyyppi. Ja värinräiskettä lisää vielä Pampula, joka kyseenalaistaa minut joka päivä, haastaa minun tapani toimia, etten vain mielivaltaisesti sanelisi mitä tehdään. Siinä missä pienin luottaa minuun täysin, keskikokoinen harkitsee äidin tietojen oikeellisuutta ja suurin on varma etten osaa mitään.

Tarkemmin kun asiaa ajattelen, tuon otsikon sisään mahtuukin kokonainen elämäni äitinä. 

Ihmisen mieli on ihmeellinen. Kaikki on hyvin, elämässä on paljon ihania asioita ja rakkaita ihmisiä. Mutta huono itsetunto saa asiat näyttämään rumilta aina silloin tällöin.

Ystäväni sai lapsen. Kaikki meni jotakuinkin oppikirjan mukaan, synnytys ja puudutus menivät nappiin ja koko toimitus kesti nelisen tuntia. Olen ihan hirmuisen iloinen hänen puolestaan.

Ja jotenkin surullinen omastani, sillä sitä minäkin halusin itselleni, kahden-ei niin-mallisynnytyksen jälkeen. Rauhallista,kontrolloitua synnytystä, joka kestää keskivertoajan, sattuu keskivertopaljon ja lopulta synnytän lapseni alakautta ilman pelkoa ja saan hänet rinnalleni. Olisin saanut Höntsältä kukkia hienosta suorituksesta. Nyt minulle jäi päällimmäisenä mieleen kammo ja pelko lapsen menetyksestä ja suuri tuore vekki mahaan, entisen arpeutuneen tilalle sekä paheksuva katse kun en ollut pelkästään kiitollinen ja kehoituksen ajatella positiivisesti ja mennä juttelemaan jonkun kanssa, että olisin vielä joskus henkisesti valmis tekemään jälkeläisiä.

Lapsihan on ihana, täydellinen vauva ja meinaan saada rakkausöverit Kukemia kohtaan joka päivä, mutta tuntuu ihan kamalalta etten pystynyt synnyttämään normaalisti vaan se oli yhtä horroria. Ja minusta tuntuu että se oli omaakin syytäni, koska en saanut edes niitä saatanan kukkia.

Minulla on myös toinen ystävä, joka otti raskauden aikana vain muutaman kilon ja jätti ne sairaalaan. Lisäksi imetyksen aikana hänestä on tullut laihempi kuin koskaan. Hän näyttää ihanalta.                 Minä taas olen kerännyt joka raskaudessa sen parikymmentä kiloa ja tunnen oloni vähintäänkin susirumaksi. En halua olla alasti edes yksin ollessani, varon vilkaisemasta peiliin ja tunnen Höntsän katseen liiankin hyvin roikkuvassa perseessäni ja sektioarven pilaamassa, löllyvässä mahassani. Kuulen vähän väliä Höntsän puheesta miten hyvältä se ja se näyttää ja miten urheilu on ihanaa. Ja taas olen aivan paskana, nyt täytyy alkaa tosissaan miettimään miten nopeasti näytän taas pantavalta, synnytyksestä on jo kuusi viikkoa!! Ei ihme etten saanut kukkia, en osannut edes synnyttää ja senkin ajan minkä yritin, oli niin hirveän näköistä touhua heiluvine jättireisine ja hehtaariperseineen, että kätilöt ovat saaneet minun jälkeeni likaisen työn lisää.

Jokainen synnytys on tuonut tullessaan ihanan lapsen, mutta myös apean mielen. Juuri silloin kuin pitäisi olla onnellisimmillaan.

Kuperkeikkamies tuli muuten ikkunasta. Ovestakin olisi mahtunut, mutta yritti tulla väärässä asennossa. Vähän niinkuin tetris-palikka, jota ei ihan ehdi kääntää ja se jumittuu ja sitten harmittaa kun pahimmillaan monta riviä menee perseelleen. Pahimmilleen ei ehtinyt onneksi mennä, mutta sitten hävisivät sydänäänet, myös isiltä ja äidiltä siinä panikoidessa. Ja sitten merkiksi omasta ahdingostaan Kuperkeikkamies laski vihreää lapsivettä niin, että käytiin leikkurin kautta hoitamassa Kukemi (lyh. kuperkeikkamiehestä) ulos.

Ehdin synnyttää viitisen tuntia ihan normaalimenoin ja johtuen noista sydänäänistä, minulle laitettiin katetria sektion varalta ja Kukemin päänahkaan sisäistä sykkeen seurantapiuhaa. Otettiin mikroverikoetta lapselta ja kerrottakoon, että siihen hommaan tarvitaan sellainen helvetin kiva ämyri, joka sitten survotaan kohdunsuun sisään ja sitä kautta tuikataan lapsparkaa päähän. Kerrottakoon myös, että jos kohdunsuu on auki kolme senttiä ja olet hirveissä tuskissa, kun supistuksia tulee kahden minuutin välein, sinua ponnistuttaa johtuen lapsen virhetarjonnasta ja nämä yhdessä aiheuttavat kahden minuutin välein sellaisia kaksi minuuttia kestäviä kipukramppeja, se helvetin kivan ämyrin laittaminen on järkyttävää teurastusta. Ja kun lopulta se seitsemäs (7.) näyte onnistutaan lukemaan, on sitä ämyriä survottu sinne konehuoneeseen ihan riittävästi. Kun sitä minä vaan, että pikkuisen se jossain vaiheessa sitten alkoi mietityttää, että on sitten molemmat räppänät ruvella. Se josta Kukemi lopulta tuli ja se, jossa kävi se ämyri. Eikä ämyrin takia käy kukaan muu aika pitkään aikaan.

Onneksi antoivat Kukemin syliin kaiken sen reutomisen jälkeen, palkinnoksi ja balsamiksi haavoille. Ja voin vedota ehkä ikuisesti Höntsän kanssa jostain hinkatessa siihen, että muistatko millä tuskalla tein meille tuon ihanan pojan häh?

Päivityshän on päivitys, vaikka sen vähän myöhässä tekisi?!

Päivitän nyt sitten, että melkein päivälleen kuusi viikkoa sitten, meille muutti kuperkeikkamies. Se painoi tullessaan pikkuista yli kolme kiloa ja pituutta sillä oli metristä puolet. Ja koska se päätti tehdä 360 asteen ympäripyörähdyksen, kahdesti, ennen tuloaan, se sai nimensä; Kuperkeikkamies.

Se on aivan mainio ja me lellitään se muuten tärviölle. Se on muuten suloisin vauva, niinkuin omani aina ovat. Ja herramunjee, miten hienot ikenet. Ne näkee, kun se huutaa. Ja se huutaa heti aika kovasti, kun se on jo lellitty tärviölle. Ja me muuten ollaan kaikki siihen rakastuneita. Ah.

Reilu viikko arvioituun laskeutumisaikaan. Siinä on reilu viikko liikaa, jos minulta kysytään. Näin ei saisi sanoa, mutta kun taas äsken jalkojani katselin, alkoi vituttaa tämä raskauden loppusuora niin, että ei sitten mitään rajaa. Turvotus on sitä luokkaa, ettei voi sanoa enää omaavansa reiden, pohkeen ja nilkan. On vain jalka. Mahdotonta sanoa mistä mikäkin kohta alkaa ja mihin mikäkin kohta päättyy.

Sain tänään vinkin Turistilta, että sillä se pentu ulos saadaan, millä on sisäänkin laitettu ja Höntti-Petteri saa vaikka pussi päässä hoitaa tämän, mutta tästä eteenpäin väkisinmakaa minut ja siihen malliin, että kovin monesti ei tarvitse kokeilla. Perkele, minä olen ansainnut jo jalkani takaisin.

Tiedättekö te, mihin perustuu sanonta, "me ollaan hyvissä väleissä"?

Se perustuu siihen, että toinen on joustavampi osapuoli, toisen tehdessä asioita itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla. Se perustuu siihen, että joustavalla osapuolella riittää sietokykyä katsomaan kaikenmaailman perseilyä ja näkemään toisen hyvät puolet niin hyvinä, ettei viitsi perseilystä huomauttaa. Kun joustavampi osapuoli sitten pyytää ja myöhemmässä vaiheessa vaatii, että toinenkin tekee sovittujen sääntöjen mukaan ja lakkaa käyttämästä hiljaista valtaansa pakottamalla toisen katsomaan kerta toisensa jälkeen sormien läpi, miten joustavan osapuolen muroihin kustaan, kuppi voi mennä nurin.

Ja se hetki oli juurikin tänään, kun se kusen täyttämä murokuppi kaatui. 

Joo. Mistähän tämä taas tulee. Pumpusta ottaa. Olen kai aina ollut melko perusterve, mutta sen lisäksi että raskaana olo ei ole minun juttuni, olen saanut älyttömät rytmihäiriöt. Tälläkin samaisella hetkellä pumppu ottaa kiekkiä. Jeesusmaaria, miten vittumainen tunne! Ihan huvikseni eilen kuuntelin stetoskoopilla, miltä tuolla konehuoneessa kuulostaa ja ei kuulostanut hyvältä saati oikealta. Viisi normaalia lyöntiä jotakuinkin ja lisälyönti, josta seuraa rytminvaihdos ja sydän kurkussa olo. Tekisi mieli aina lyödä nyrkillä itseään rintakehään. Pitäiskö kokeilla tuolla ihmisten ilmoilla, minkä reaktion saisi aikaan, jos joka kerta jysäyttäisi itseään rintaan? Ajatuksena melko herkullinen..

No jos jotain positiivistakin, niin se, että tämä pikku mies sisälläni on ihana. Hirmuisen vilkas ja ihan höyryissä olen tästä pojasta. Ihana pikku makkara. 

Pampula aloitti koulun ja pärjää hienosti edelleen, näyttää aivan täydelliseltä pieneltä naiselta ja on aina vain hyvä tyyppi, älykäskin vielä. Ja kun luokalle tuli uusi tyttö, muut lämpeni sisäänpäin, mutta Pampula ystävänsä kanssa leikkivät eka päivästä lähtien uudenkin tytön kanssa. Minun ihana Pampulani. Oma tahto sille on tullut voimakkaammin, mutta se lienee vain positiivista.

Sintti hujahti kesässä pituutta niin, että näyttää aivan varsalta. Juoksee kuin tuuli ja nauraa kuin aurinko. Huutaa edelleen niin että linnut tippuu puista. Ihan isotkin. On aivan valloittava persoona ja pakko kai hyväksyä, että on tullut minuun, eikä hillitse temperamenttiaan yhtään. Sintti tulee varmaan aina menemään perse edellä puuhun, mutta opettihan se tyyli minullekin jotain. Sitäpaitsi, tuo poika on niin suloinen, että kyllä se pärjää vaikka välillä ottaisi vähän osumiakin.

Ja tässä olikin kolme muuta syytä, miksi pumpusta ottaa välillä. Sillä hyvällä tavalla.

Niin ja on sitten vielä tuo Höntsä. Mä joskus sanoin, että se tietää juuri oikeat sanat ja osaa vaieta oikealla hetkellä. No sillekin on tullut oma tahto. Kyllä se joskus sanoo jotain ihan älytöntä, silloin kun pitäisi osata vaieta. Useinkin. Mutta vaikka kierroslukumittari käy välillä sen kanssa punaisella, pumppuhuoneessa on kaikki hyvin tämän suhteen.

Raskauden puoliväli ylitetty kirkkaasti ja ilman suuria osumia. Parisuhde on tosin  saanut uusia ulottuvuuksia; ennen niin rauhallinen mies on saanut huomata miten käämi palaa hänelläkin, kun sekopäinen kantava nainen höykyttää. Tuntuisi melkein pahaltakin, ellen kokisi olevani oikeutettu. Nyt jo 12 kiloa tullut, suonikohjut ensimmäistä kertaa, finnejä perseestä nenänpäähän ja kerran jo trikoisiin pissitty. Raskaus ei ole mun juttu.

Vaikka kaksi synnytystä on takana, tuleva ahdistaa ehkä eniten. Ensimmäistä synnytystä odotti innolla, sehän voi olla kivaakin. No sitähän se ei ollut. Toiseen lähtiessä ajatteli, että ei tämä voi yhtä vituiksi mennä. Ei mennytkään, mutta oli aika perseestä sekin. Kolmannen kohdalla ei uskalla toivoa enää mitään muuta kuin elävää lasta ja elävää äitiä sen brutaalin toimenpiteen päätteeksi. Kivutonta synnytystä tuskin kovin moni kokee, mutta salaa pikkuisen toivon kuitenkin, että tämä olisi ainakin helpoin.

Kaikesta tästä huolimatta rakastan tätä lasta. Ja kun näin pienen pippelin ultrassa, saatoin käydä järjen ulkopuolella, niin suuri rakkauden aalto tätä pientä poikaa kohti minun ylitseni meni. Sintti ja Pampula ovat suuresta masustani innoissaan ja Höntsä aivan täydellisesti muuttuvien muotojeni lumoama. Pienen apinan pienet potkut saavatkin aikaan yllättävän isoja asioita.

Nyt vain odottelemme h-hetkeä, koko perhe. Ja toivomme, että vauvan tänne saapuessa, äidillä ei lopullisesti nyrjähdä nuppi nurin. Onnesta tällä kertaa.

On ihan hirmu kiva ajatus että meille tulee vauva ja lapsi. Mutta tämä raskaus ei sovi mun psyykelle eikä fysiikalle. Perse roikkuu, tissit on hervottomat, naama kukkii ja minulle on kehittynyt touretten syndrooma. Harvoin sanon ihmisille ikävästi, mutta nyt en pysty pidättelemään. Paska on joko jumissa tai sitten on juostava vessaan että ehtii, kusettaa kokoajan ja närästää. Missä on se hehkeä olo josta paljon puhutaan? Ei täällä.

Toivon sydämestäni että kaikki menee hyvin ja marraskuussa meillä on pitkästä aikaa vauvan tuoksua ja ihana pikku itu, mutta sitä ennen se on punnerrettava maailmaan ja muistikuvieni mukaan se onkin taas ihan eri tarina. Sitä dotellessa.