Sintti ja Pampula

Reilu viikko arvioituun laskeutumisaikaan. Siinä on reilu viikko liikaa, jos minulta kysytään. Näin ei saisi sanoa, mutta kun taas äsken jalkojani katselin, alkoi vituttaa tämä raskauden loppusuora niin, että ei sitten mitään rajaa. Turvotus on sitä luokkaa, ettei voi sanoa enää omaavansa reiden, pohkeen ja nilkan. On vain jalka. Mahdotonta sanoa mistä mikäkin kohta alkaa ja mihin mikäkin kohta päättyy.

Sain tänään vinkin Turistilta, että sillä se pentu ulos saadaan, millä on sisäänkin laitettu ja Höntti-Petteri saa vaikka pussi päässä hoitaa tämän, mutta tästä eteenpäin väkisinmakaa minut ja siihen malliin, että kovin monesti ei tarvitse kokeilla. Perkele, minä olen ansainnut jo jalkani takaisin.

Tiedättekö te, mihin perustuu sanonta, "me ollaan hyvissä väleissä"?

Se perustuu siihen, että toinen on joustavampi osapuoli, toisen tehdessä asioita itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla. Se perustuu siihen, että joustavalla osapuolella riittää sietokykyä katsomaan kaikenmaailman perseilyä ja näkemään toisen hyvät puolet niin hyvinä, ettei viitsi perseilystä huomauttaa. Kun joustavampi osapuoli sitten pyytää ja myöhemmässä vaiheessa vaatii, että toinenkin tekee sovittujen sääntöjen mukaan ja lakkaa käyttämästä hiljaista valtaansa pakottamalla toisen katsomaan kerta toisensa jälkeen sormien läpi, miten joustavan osapuolen muroihin kustaan, kuppi voi mennä nurin.

Ja se hetki oli juurikin tänään, kun se kusen täyttämä murokuppi kaatui. 

 

Joo. Mistähän tämä taas tulee. Pumpusta ottaa. Olen kai aina ollut melko perusterve, mutta sen lisäksi että raskaana olo ei ole minun juttuni, olen saanut älyttömät rytmihäiriöt. Tälläkin samaisella hetkellä pumppu ottaa kiekkiä. Jeesusmaaria, miten vittumainen tunne! Ihan huvikseni eilen kuuntelin stetoskoopilla, miltä tuolla konehuoneessa kuulostaa ja ei kuulostanut hyvältä saati oikealta. Viisi normaalia lyöntiä jotakuinkin ja lisälyönti, josta seuraa rytminvaihdos ja sydän kurkussa olo. Tekisi mieli aina lyödä nyrkillä itseään rintakehään. Pitäiskö kokeilla tuolla ihmisten ilmoilla, minkä reaktion saisi aikaan, jos joka kerta jysäyttäisi itseään rintaan? Ajatuksena melko herkullinen..

No jos jotain positiivistakin, niin se, että tämä pikku mies sisälläni on ihana. Hirmuisen vilkas ja ihan höyryissä olen tästä pojasta. Ihana pikku makkara. 

Pampula aloitti koulun ja pärjää hienosti edelleen, näyttää aivan täydelliseltä pieneltä naiselta ja on aina vain hyvä tyyppi, älykäskin vielä. Ja kun luokalle tuli uusi tyttö, muut lämpeni sisäänpäin, mutta Pampula ystävänsä kanssa leikkivät eka päivästä lähtien uudenkin tytön kanssa. Minun ihana Pampulani. Oma tahto sille on tullut voimakkaammin, mutta se lienee vain positiivista.

Sintti hujahti kesässä pituutta niin, että näyttää aivan varsalta. Juoksee kuin tuuli ja nauraa kuin aurinko. Huutaa edelleen niin että linnut tippuu puista. Ihan isotkin. On aivan valloittava persoona ja pakko kai hyväksyä, että on tullut minuun, eikä hillitse temperamenttiaan yhtään. Sintti tulee varmaan aina menemään perse edellä puuhun, mutta opettihan se tyyli minullekin jotain. Sitäpaitsi, tuo poika on niin suloinen, että kyllä se pärjää vaikka välillä ottaisi vähän osumiakin.

Ja tässä olikin kolme muuta syytä, miksi pumpusta ottaa välillä. Sillä hyvällä tavalla.

Niin ja on sitten vielä tuo Höntsä. Mä joskus sanoin, että se tietää juuri oikeat sanat ja osaa vaieta oikealla hetkellä. No sillekin on tullut oma tahto. Kyllä se joskus sanoo jotain ihan älytöntä, silloin kun pitäisi osata vaieta. Useinkin. Mutta vaikka kierroslukumittari käy välillä sen kanssa punaisella, konehuoneessa on kaikki hyvin tämän suhteen.

Raskauden puoliväli ylitetty kirkkaasti ja ilman suuria osumia. Parisuhde on tosin  saanut uusia ulottuvuuksia; ennen niin rauhallinen mies on saanut huomata miten käämi palaa hänelläkin, kun sekopäinen kantava nainen höykyttää. Tuntuisi melkein pahaltakin, ellen kokisi olevani oikeutettu. Nyt jo 12 kiloa tullut, suonikohjut ensimmäistä kertaa, finnejä perseestä nenänpäähän ja kerran jo trikoisiin pissitty. Raskaus ei ole mun juttu.

Vaikka kaksi synnytystä on takana, tuleva ahdistaa ehkä eniten. Ensimmäistä synnytystä odotti innolla, sehän voi olla kivaakin. No sitähän se ei ollut. Toiseen lähtiessä ajatteli, että ei tämä voi yhtä vituiksi mennä. Ei mennytkään, mutta oli aika perseestä sekin. Kolmannen kohdalla ei uskalla toivoa enää mitään muuta kuin elävää lasta ja elävää äitiä sen brutaalin toimenpiteen päätteeksi. Kivutonta synnytystä tuskin kovin moni kokee, mutta salaa pikkuisen toivon kuitenkin, että tämä olisi ainakin helpoin.

Kaikesta tästä huolimatta rakastan tätä lasta. Ja kun näin pienen pippelin ultrassa, saatoin käydä järjen ulkopuolella, niin suuri rakkauden aalto tätä pientä poikaa kohti minun ylitseni meni. Sintti ja Pampula ovat suuresta masustani innoissaan ja Höntsä aivan täydellisesti muuttuvien muotojeni lumoama. Pienen apinan pienet potkut saavatkin aikaan yllättävän isoja asioita.

Nyt vain odottelemme h-hetkeä, koko perhe. Ja toivomme, että vauvan tänne saapuessa, äidillä ei lopullisesti nyrjähdä nuppi nurin. Onnesta tällä kertaa.

On ihan hirmu kiva ajatus että meille tulee vauva ja lapsi. Mutta tämä raskaus ei sovi mun psyykelle eikä fysiikalle. Perse roikkuu, tissit on hervottomat, naama kukkii ja minulle on kehittynyt touretten syndrooma. Harvoin sanon ihmisille ikävästi, mutta nyt en pysty pidättelemään. Paska on joko jumissa tai sitten on juostava vessaan että ehtii, kusettaa kokoajan ja närästää. Missä on se hehkeä olo josta paljon puhutaan? Ei täällä.

Toivon sydämestäni että kaikki menee hyvin ja marraskuussa meillä on pitkästä aikaa vauvan tuoksua ja ihana pikku itu, mutta sitä ennen se on punnerrettava maailmaan ja muistikuvieni mukaan se onkin taas ihan eri tarina. Sitä dotellessa.

 

Kun nainen siunatussa tilassa haluaa salmiakkia ja kirpeitä hedelmäkarkkeja, pelkkien salmiakkien tuominen on todella tyhmänrohkeaa. Tai ylipäätään kun nainen tahtoo mitä tahansa siunatussa tilassa, olisi kaikista parasta jos mies ymmärtäisi lukea ajatukset. Siunatussa tilassa kun naista viedään hormonien toimesta kuin pässiä narussa, niin on se nyt vähintäänkin kohtuullista, että miestä viedään myös. Naisen toimesta.

Joitaki yksilöitä lähipiirissäni suuresti rassaa ja ihmetyttää, miksi en ole vihainen ja katkera. Avioliitto joka söi minua aika rankasti, pitäisi olla riittävä syy vihata entistä miestä.

Mutta kun minä en vihaa. Nykyään suututtaa kyllä suuresti, jos asiat eivät mene niinkuin on sovittu tai niinkuin sopimuksiin on merkitty, jonka molemmat olemme allekirjoittaneet, mutta siltikään en suostu vihaamaan. En siltikään, että kismittää, jos sovitut isän luona olopäivät jäävät vajaaksi ja sen vuoksi omat sovitut menot yleensä peruuntuvat. Enkä siltikään, että joudun joskus pyytämään exältä niitä asioita, joita sopimuksessa on eivätkä ne aina suju automaattisesti. Sillä hetkellä ne vituttavat ankarasti, mutta en jää niitä pohtimaan loppuelämäkseni.

Te ette varmasti osaa arvata, miten pitkän tien olen kulkenut päästäkseni tähän pisteeseen. Se on vaatinut melkoisen paljon itsensä tutkiskelua ja miettimistä. Eron jälkeinen terapia auttoi näkemään asiat eri perspektiivissä, mutta se perspektiivi ei aukea lkaikille. Minä en halua katkeroitua, enkä vihata siksi, että minun on silloin helpompi elää jo itsenikin kanssa. Ja se helpottaa suuresti exän kanssa toimimista, koska lapset sitovat meidät yhteen loppuiäksi, miellytti se tai ei. Jos se muille näyttäytyy niin, että hyväksyn kaiken lammasmaisesti ja ex pyyhkii persettään minuun, niin olkoon näin. Toivoisin, että jokainen osaisi ajatella sisällään olevansa isompi ihminen. Siitä ei koskaan aukea taivaspaikkaa, eikä tule kirkasta kruunua päähän, mutta on niin helvetin paljon helpompi olla, kun nousee sen yläpuolelle.

Lähipiirissäni on onneksi myös niitä, jotka ovat vilpittömästi onnellisia puolestani ja iloisia, että olen minä.

Olen nähnyt läheltä muutaman hyvän esimerkin siitä, miten käy kun tyytyy osaansa katkerana. Elää elämäänsä muistaen ikuisesti kaikki, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Ei osaa tehdä päätöstä kääntää elämässään uuden lehden, johon voi alkaa elämäänsä kirjoittamaan ja päättää tehdä siitä kauniin vaan jokainen uusi lehti on täynnä mustaa suttua.

Tämä on minun elämäni, minun kirjani, johon haluan täyttää elämänmakuisia sivuja. En vihaisia ja mustia. Siitäkin huolimatta, että jeesustelulta kuulostaa tämä, valitsen sen tien.

Miksi hei kuolinilmoitukset monesti alkavat sanoilla "Rakkaamme, insinööri/ylitarkastaja/kapteeni/professori/joku-muu-hienolta-kuulostava"? Miksi ei koskaan lue"Rakkaamme, putkimies/tarjoilija/tehtaan siivooja/R-kioskin myyjä"?

Tai rehellisesti, "Meille niin rakas, vaikka välistä oli ihan täysi mulkku" tai "Tätimme, asunnoton alkoholisti ja ihana, kaunis ihminen". Minulle on aivan käsittämättömän vaikeeta ymmärtää noita tittelin kipeitä ihmisiä. Kuka niitä titteleitä enää tuossa vaiheessa tarvitsee, jos niitä nyt juuri koskaan ennen sitäkään tarvitsi?!

En ymmärrä. 

Laittaisivat jotain siitä ihmisestä, että se oli isä, se oli ukki, se oli ystävä, se oli veli ja se rakasti elämää. Se oli pullantuoksuinen viiden lapsen äiti ja se halasi lapsensa puhki.

Mutta ei. Taas viikko sitten luki, että eräskin logistiikkakoordinaattori on kuollut.

 

Myönnän, olen pikkukekkulissa. Saatoin ottaa muutaman lasillisen ystävän luona. Siksi hilpeä olo.

Päivällä vitutti ihan suunnattomasti, että täällä Savon sydämessä ei nykyään enää hiekoiteta soralla, jota sitäkin kylvettiin täysin holtittomasti, vaan vittu murikoilla. Vedä siinä pulkkaa sitten. No eihän se oikein onnistu saati kivaa ole. Tai onnistui, mutta vitutti ja pulkka kuoli.

Kävin äsken katsomassa millä sanoilla oli hakukoneiden kautta blogiini taas eksytty, koskapa se on yksi suurimmista huveistani. Nyt ei kuulkaa vituta enää. 

"Kuka voi tukehtua tumppuunsa?" vei voiton. HUUTONAURUN-HUUTONAURUN-meinaa tukehtua sylkeen-HUUTONAURU. Miksi ikinä kukaan haluaisi tästä tietoa lisää?! Kuule, kokeile ihmeessä! Sinä esimerkiksi voisit.

Oli näitä enemmänkin:

*älykkyystesti lapselle- Miksi? On se sinua viisaampi.

*mitä tehdä kun ahdistaa- No ei ainakaan istua koneella ja guuglettaa sitä?! 

*vittu persettäni- Oikea kirjoitusasu on "vittupersettäni", jos se on sinulla yksi ja sama asia tai "vittu, persettäni", jos persettäsi vaivaa jokin.

*miten se taas vituttaa- Nii-in, sanopa se.

*salakuvaus naapuri- Miten tämä minuun yhdistyi?! En ole koskaan tehnyt mitään tuollaista!

*on-off suhde ja sitten naimisiin- Olen kokeillut, en suosittele.

"days of our lives ota minut nyt- No pitääpä ottaa. Asutko kaukana?

*avioliiton ihanuudesta- Olet täysin väärässä blogissa. En tiedä siitä mitään.

*lonkero krapula- Tulee se kuule mistä alkoholista vaan. Ikävästi vedit lonkeron nimen lokaan.

*millainen lastenkasvattaja olet ollut- Jää nähtäväksi. 

 

Täytyy sanoa, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sen verran, että avioero kannattaa. Jos tuntuu siltä ettei kipinää ole ollut noin sataan vuoteen ja koko avioliitto on yhtäjaksoista juurihoitoa, ottakaa ja erotkaa. Minähän suorastaan pidän tuosta exästä aika ajoin nykyään. Lapset ovat tasapainoisia, terveitä nappuloita ja kuin kalat vedessä ovat tässä kuviossa. Kun ne piirtää perheen, ne piirtää itsensä, minut, isänsä ja Höntsän. Ihmiset ja ajat muuttuvat ja niiden myötä perheen kokoonpano, mutta kyllä kannatti.