Joitaki yksilöitä lähipiirissäni suuresti rassaa ja ihmetyttää, miksi en ole vihainen ja katkera. Avioliitto joka söi minua aika rankasti, pitäisi olla riittävä syy vihata entistä miestä.
Mutta kun minä en vihaa. Nykyään suututtaa kyllä suuresti, jos asiat eivät mene niinkuin on sovittu tai niinkuin sopimuksiin on merkitty, jonka molemmat olemme allekirjoittaneet, mutta siltikään en suostu vihaamaan. En siltikään, että kismittää, jos sovitut isän luona olopäivät jäävät vajaaksi ja sen vuoksi omat sovitut menot yleensä peruuntuvat. Enkä siltikään, että joudun joskus pyytämään exältä niitä asioita, joita sopimuksessa on eivätkä ne aina suju automaattisesti. Sillä hetkellä ne vituttavat ankarasti, mutta en jää niitä pohtimaan loppuelämäkseni.
Te ette varmasti osaa arvata, miten pitkän tien olen kulkenut päästäkseni tähän pisteeseen. Se on vaatinut melkoisen paljon itsensä tutkiskelua ja miettimistä. Eron jälkeinen terapia auttoi näkemään asiat eri perspektiivissä, mutta se perspektiivi ei aukea lkaikille. Minä en halua katkeroitua, enkä vihata siksi, että minun on silloin helpompi elää jo itsenikin kanssa. Ja se helpottaa suuresti exän kanssa toimimista, koska lapset sitovat meidät yhteen loppuiäksi, miellytti se tai ei. Jos se muille näyttäytyy niin, että hyväksyn kaiken lammasmaisesti ja ex pyyhkii persettään minuun, niin olkoon näin. Toivoisin, että jokainen osaisi ajatella sisällään olevansa isompi ihminen. Siitä ei koskaan aukea taivaspaikkaa, eikä tule kirkasta kruunua päähän, mutta on niin helvetin paljon helpompi olla, kun nousee sen yläpuolelle.
Lähipiirissäni on onneksi myös niitä, jotka ovat vilpittömästi onnellisia puolestani ja iloisia, että olen minä.
Olen nähnyt läheltä muutaman hyvän esimerkin siitä, miten käy kun tyytyy osaansa katkerana. Elää elämäänsä muistaen ikuisesti kaikki, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Ei osaa tehdä päätöstä kääntää elämässään uuden lehden, johon voi alkaa elämäänsä kirjoittamaan ja päättää tehdä siitä kauniin vaan jokainen uusi lehti on täynnä mustaa suttua.
Tämä on minun elämäni, minun kirjani, johon haluan täyttää elämänmakuisia sivuja. En vihaisia ja mustia. Siitäkin huolimatta, että jeesustelulta kuulostaa tämä, valitsen sen tien.